maanantai 28. tammikuuta 2013

Huoli.

Se on se, mikä lasketaan käsivarsillesi samaan aikaan vastasyntyneen lapsesi kanssa. Tästä ei kukaan kuitenkaan sano yhtään varoittavaa sanaa etukäteen. Hehkuttavat ainoastaan syntymän ihmettä ja vanhemman rakkautta. Huoli on kuitenkin näiden erottamaton kaveri, se kolmas pyörä joka heiluu aina itsepäisesti mukana. Se saa sinut valvomaan vastasyntyneen hengitystä ensimmäisen vuorokauden ajan omasta rättiväsymyksestäsi huolimatta, nukkumaan sairas lapsi rintasi päällä, tarkistamaan puhelintasi elokuvateatterin pimeydessä kymmenen minuutin välein, googlettamaan hölmönä ja vasten parempaa tietämystäsi erilaisia oireita ja kakan väriä (musta kakka on joko verta tai mustikkaa - muksu kyllä söi eilen mustikkasosetta, mutta jos se on kuitenkin verta?) sekä istumaan nukkuvan lapsen sängyn vierellä, toivoen (tietysti täysin turhaan), että he eivät ikinä elämässään kokisi huolia tai murheita. Välillä sitä on huolissaan, kun se vain, noh, vähän niin kuin kuuluu asiaan. Välillä sitä on sitten ihan oikeasti.

 


Tänään yksi viime syksystä asti painanut huoli poistettiin kahden vanhemman harteilta. Se tuntuu aina yhtä vapauttavalta. Voi hengittää taas vapaasti ja kun tänä iltana peittelen esikoiseni nukkumaan, en ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tule painamaan kättäni hänen rinnalleen tunteakseni hänen sydämensä sykkeen ja pohtien, onko se normaali. Sillä se on. Lastenkardiologin mukaan vieläpä erittäin vahva ja terve sydän ja huippukuntoinen tenava. Syksyisen rintakivun syynä mitä ilmeisimmin närästys ja ekg-poikkeavuuden syynä väärät asetukset, nyt lasten ekg-laitteen mukaan all is fine, ultrassa ei mitään, mitä ei pitäisi olla. Tutkimushuoneessa nauratti. Esikoistakin nauratti. Se katsoi nauhalta Muumeja ja sai lähtiessään Reippaan mitalin. Käsikädessä me käveltiin lastenosastolta ulos. 



Ja tällä viikolla mä ilmoitan sen kouluun. Minun pienen vauvani. Minun esikoiseni. Lapsen, joka teki tytöstä äidin. Ja taas se huoli. Miten se pärjää koulussa? Entä jos sitä kiusataan? Eskarista sanoivat, että Luke tulee pärjäämään koulussa hienosti. Hän on fiksu ja kuulemma sosiaalisesti huomattavasti ikäistään lahjakkaampi, ei mitään hätää. Mutta entä jos hänelle osuu huono opettaja? Tai huono koulu? Ja pitäisikö hänen ottaa uskontoa vai elämänkatsomustietoa, kun äiti kuuluu kirkkoon, mutta isä ei? Entä jos me teemme hänen kannaltaan väärän päätöksen? Mulle kerrotaan, että koulu on pieni ja luokkakoot järkevät, koulumatkakin on ekaluokkalaiselle ihanteellinen alle 1km, opettajatkin kuulemma mukavia. Ja kaipa se voisi opetella Simsonin taikahiuksista ihan vaikka vaan kulttuurihistoriallisessa mielessä. Mutta entä jos...

Huoli. Se on se vanhemmuuden sivutuote, joka on aina läsnä. Onneksi se kuitenkin on lähes aina turha.

8 kommenttia:

  1. Otsikko säikäytti, mutta onneksi kaikki on hyvin. Piti kuitenkin vähän pyyhkäistä tuosta silmäkulmasta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi säikäytys! Kaikki on tosiaan hyvin :) Meidät tosiaan laitettiin lastenkardiologille ekg-poikkeavuuden takia, mutta siinä ilmeisesti oli kyse siitä, että hoitaja ei ollut tajunnut/oli unohtanut laittaliitännät/asetukset tjsp sen mukaan, että potilas oli lapsi. Nyt kaikki käyrät olivat ihan priimaa.

      Poista
  2. Itku tuli multakin. Ihanaa että kaikki on paremmin kuin hyvin. Huoli selvästi kuuluu toimenkuvaan. Varsinkin kun meidän pienet ovat aloittamassa koulutietä- ihan samoja asioita mietin (miinus uskonnontunnit). Voi meitä, pieniä ihmisiä.

    VastaaPoista
  3. Hienoa että kaikki oi hyvin!

    Huoletta vaan fiksu poika ekalle! Me opet tehdään kyllä kaikkemme, jotta jokaisella olisi turvallinen ja mukava alku koulupolulle <3

    Heppu

    VastaaPoista
  4. Onnittelut hyvistä uutisista!

    Se huolien määrä lienee vakio, mitä äitiyteen tulee. Ehkä se on se elämän tasapaino, joka pätee muillakin osa-alueilla. Asioilla täytyy olla ne heikot ja ikävät puolet, jotta hyvät jutut tuntuisivat hyviltä. :)

    VastaaPoista
  5. Onneksi kaikki on hyvin, on niin helpottavaa kuulla hyviä uutisia. Itsekin kun on tullut sydän sykkyrällä istuttua pienen vieressä, kun on tehty kaikenlaista testiä ja koetta. Kyllä siinä sydän pakahtuu ja toivoo, että voisi ottaa kaiken kivun ja ikävän itselleen.

    Mutta elämän ikävät asiat tekevät niistä valoisista sitäkin ihanampia.

    Viimeiseksi, minulla on tunnustus sinulle blogissani :).

    VastaaPoista
  6. Onneksi kaikki on hyvin! Varmasti ollut piinaavaa odotella. <3

    VastaaPoista

Thanks for making my day!